Poika haluaa aina herätä aikaisin. Ensimmäisenä kuuluu "hyvää huomenta" ja sen jälkeen "saisinko aamupalaa". Poika pukee itse kaiken muun paitsi sukat ja kengät. Arkisin mennään ajoissa ulos odottamaan taksia ja joka aamu toivotan pojalle mukavaa koulupäivää ja kehotan olemaan reipas.
Jokaisena iltapäivänä odotan poikaa kotiin, ja kyselen koulukuulumiset jo ennen kuin tullaan kotiin. Joka päivä poika kysyy, tarvitseeko vielä lähteä johonkin, vai voidaanko olla vaan kotona? Ne on parhaita päiviä, kun ollaan iltapäivä kotona.
Heti koulun jälkeen on välipala-aika, ja sen jälkeen läksyt. Jos on uimapäivä, taksi hakee meidät kun välipala on syöty ja läksyt tehty. Vaikka uimahalliin on tylsää lähteä, niin uiminen on kivaa. Siellä poika voi olla kuten ennenkin, liikkua, heilutella jalkoja, sukellella, uida ja vaikka juosta, kunhan vettä on vähintään napaan asti. Uimahallissa Perthes jää altaan reunalle, sitä ei tarvitse ottaa mukaan altaaseen. Kun vettä on vähintään napaan asti, kaikki on kuten ennenkin. Niinä kesinä, kun trampoliinilla hyppiminen oli parasta maailmassa ja sellaisina talvina, kun sai kiipeillä lumikasoilla ja keikkua miten mieli teki.
Kotona poika pelaa Xboxilla, jos saa siihen luvan. Dvd:t on kovassa käytössä. Samoin kirjat. Etenkin sarjakuvat on parasta. Joskus luetaan ääneen, mä pojalle ja poika vuorollaan mulle. Poika pohtii kaikenlaisia asioita ja kirjoittaa sähköpostia vanhaan kotikaupunkiin jääneelle kaverille. Whatsapp-viestejä lentelee niille muutamille ihmisille, joilla on myös whatsapp. Illalla täytyy saada sanoa kaikille hyvää yötä.
Ennen Perthesiä poika kävi yksin ulkona tutustumassa pihan lapsiin. Erityisyys oli muille lapsille liikaa ja poika lähti yksinään kaivamaan isoa kiveä ylös maasta. Mä mietin sitä, että lapset on aika julmia toisilleen, ellei ole ihan samanlainen kuin muut, jää helposti ulkopuolelle. Eskarissa poika sai yhden kaverin, ja pojat pitävät edelleen yhteyttä. Yksi asiantuntija sanoi, että pojan ajattelutapa on samanlainen kuin vanhemmilla lapsilla, siksi kommunikaatio omanikäisten kanssa ei oikein toimi. Tarvitaan samanlainen ajattelija, että yhteys syntyy. Ei sen kaverin tarvitse olla erityinen, mutta ajattelutapa on ratkaiseva tekijä.
Mä olen seurannut vierestä useammankin kerran sitä, kun poika menee juttelemaan muille lapsille saadakseen kavereita. Yleensä poikaa aletaan ärsyttää ja kiusata. Näiden kiusaajien vanhemmat ei puutu lastensa tekemisiin, joten mä joudun hakemaan pojan pois ja keksimään jotain ihan muuta tekemistä. Lapselle tuli noista kohtaamisista aina aika kurja olo.
Pyörätuoli ei helpota tutustumista vieraisiin lapsiin, mutta koulun pihalla tullaan kuulemma enemmän pyytämään mukaan leikkiin.
Mutta jos puistossa tai uimahallissa on vain yksi lapsi, joku toinen yksinäinen, niin leikki onnistuu aina hyvin. Isommille lapsiporukoille tai edes kahdelle lapselle on ihan turha mennä juttelemaan, sieltä tulee vaan piikittelyä vastaan. Poikakin on jo oppinut sen, ettei kannata mennä juttelemaan muille kuin niille, jotka on myös syystä tai toisesta yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti