Meillä oli lääkäripäivä tässä taannoin, tavattiin kolme eri asiantuntijaa ja käytiin lopuksi ottamassa flunssarokotteet molemmille. Aikaa tuhraantui työpäivän verran, mutta oli se sen arvoista.
Ensin röntgen. Se menee pojalta jo ihan luonnostaan, ja nyt oli tullut uusi juttu siihenkin. "Multa otettiin yksi kuva kun mä olin seisomassa!"
Ortopedillä oli hyviä uutisia, luun pää on pysynyt pyöreänä ja poika saa seistä molemmilla jaloilla. Kävellä ei saa, mutta seisaallaan olo on iso juttu sekin. Ulkona pyörätuoli pitemmillä matkoilla ja sisällä kyynärsauvat. Koulussa poika saa olla pihassa kavereiden kanssa kyynärsauvoilla, minä päätin niin. Se onkin vaikuttanut sosiaalisiin suhteisiin ja poika on ollut riemuissaan kun pääsee muuallekin kuin asvaltille kavereiden kanssa. Katsotaan kyynärsauva-asiaa uudemman kerran kun taas tulee lunta, liukastelemaan ei aleta.
Fyssari kertasi pojan kanssa sen, miten mennään portaat keppien kanssa. Nyt sekin sujuu.
Jos kaikki menee nappiin, niin poika saattaa päästä helmikuussa eroon pyörätuolista. Ja kyynärsauvoista. Riippuu ihan siitä, miten luu pää on kovettunut, nyt se on vielä ihan pehmeä, ainakin osittain. Hyvältä näyttää silti.
Uutta leikkausta ei tule jos paraneminen sujuu hyvin. Tukirauta saa jäädä jalkaan, jos se ei aiheuta ongelmia. Lentokentillä pitää vaan sanoa, että lonkassa on metallia ihon alla, niin säästytään suuremmilta hämmingeiltä.
Koulussa menee muutenkin kivasti ja lapsi on jaksanut olla aurinkoinen kaikesta huolimatta. Meillä ei ole itketty Perthesin takia, pyörätuolin kanssa on tultu hyvin toimeen aina kun tuoli on toiminut. Pelätty on vain silloin, kun lapsi oli leikkauksessa ja mulla oli elämäni pisin päivä kun odottelin ortopedin soittoa. Perthes on kurja tauti, mutta oikealla asenteella selviää helpommin.
Meillä ei mietitä vielä jalkojen mahdollista pituuseroa tai sitä, miten lonkan kanssa pärjää aikuisena. Ne on sitten sen ajan mietteitä ja jalkojen pituusero on hoidettavissa pohjallisella. Ei se mikään iloinen asia ole, mutta ei sen takia kannata itkemään alkaa.
---
Mulle tulee facebookiin mainoksia puolapuista ja kaikista lapsille suunnatuista liikuntavälineistä. Usein niiden mukana on tekstiä, jonka mukaan on vanhemman vastuulla, että lapsi liikkuu riittävästi. Vanhempien pitää huolehtia siitä, että lapsi ei vaan istu ja pelaa.
Mulle tulee noista aika kurja olo. Mä olisin todella iloinen, jos tuolla pojalla olisi mahdollisuus kiipeillä puolapuilla ja keikkua renkaissa ja trapetsilla. Sellainen puiden väliin pingotettava kuminauha olisi varmaan hauska. Ja iso trampoliini. Kaikenmaailman Hoplopit ja kiipeilyradat.
Kaikilla aikuisilla ei ole sellaista kotia, johon voi hommata puolapuut ja laittaa koukkuja kattoon trapetsia varten. Ei ole pihaa jättirampoliinille. Ei ole rahaa ostella kaikkia ihania välineitä.
Eikä kaikki lapset pysty kiipeilemään, taiteilemaan trapetsilla ja hyppimään trampoliinilla.
Ei pitäisi välittää, mutta kyllä se silti tuntuu vähän pahalta. Ei se mitään, ettei ole rahaa ja omaa pihaa, mutta olisi se aika jees, jos poika pystyisi kaikkeen siihen, mihin tervejalkaiset lapset pystyvät.
Jos musta tuntuu kurjalta vaikka tiedän, että ehkä jo ensi kesänä poika saa ja pystyy liikkumaan rajoituksetta, niin miltä tuntuu niistä vanhemmista, joiden lapset ei parane koskaan? Toivottavasti ne ei ihan kaikkia mainoksia näe, tai ovat jo kasvattaneet sellaisen kuoren, ettei mikään tunnu. Meillä menee kuitenkin ihan hyvin nyt pyörätuolin ja keppien kanssa, päivä kerrallaan.
