Käytiin taas röntgenissä ja ortopedillä. Meillä oli luja luottamus siihen, että nyt saadaan heivata kepit ja pyörätuoli ja lähteä juosten kohti ratikkapysäkkiä.
Ei se nyt mennytkään kuten kuviteltiin.
Edistystä on tapahtunut ja kaikki näyttää hyvältä. Luutuminen on edennyt ja luun pää on selkeästi pyöreä kuten pitääkin. Jalkojen liikeradat on lähes symmetriset ja lihasvoima sellainen kuten pitääkin, eli molemmissa jaloissa samanlainen. Poika pystyy seisomaan yhdellä jalalla, myös sillä leikatulla koivella, eikä onnu enää ollenkaan.
Mutta ei me silti päästy eroon kuin pyörätuolista. Sisällä saa kävellä ilman apuvälineitä, ulkona yhdellä tai kahdella kepillä. Pitemmille kävelymatkoille täytyy ottaa kaksi keppiä mukaan, ja varata riittävästi aikaa, että saa levättyä jos on tarvis.
Hyppiä, pomppia, loikkia tai juosta ei saa. Poika oli melkoisen pettynyt ja kiukkuinen, mutta kyllä se siitä iloksi muuttui kun päivä kääntyi iltaa kohti. Uusiin asioihin on aina vähän hankala tottua. Ensin oli vaikea tottua pyörätuoliin ja nyt on vähän vaikea tottua olemaan ilman pyörätuolia.
Seuraava ortopedi on vasta keväällä, siihen saakka mennään näillä keppisysteemeillä eteenpäin. Paitsi jos tulee kipuja kävelemisestä, sitten haetaan pyörätuoli takaisin. Kun nyt ei tulisi mitään takapakkeja.
Ortopedi lupaili, että ensi kesänä luutumisen pitäisi olla täydellistä, eli noin kaksi vuotta leikkauksesta.
Sitä odotellessa kolistellaan keppien kanssa. Meneehän se aika niinkin. Käydään uimassa ja kävellään sen verran kuin jalka antaa myöten. Niinhän me ollaan tähän asti tehty, jatketaan siis samalla linjalla,
