4 vuotta myöhemmin

Facebookista nousi esiin muisto neljän vuoden takaa; olimme käyneet Lastenklinikalla keskustelemassa tulevasta varjoainekuvauksesta, ja samalla laitettavasta lonkka-alaraajakipsistä. Ylihuomenna kipsauspäivästä tulee neljä vuotta. Tuntuu, että siitä on ikuisuus.

Silloin kaikki meni niin hyvin kuin vain toivoa voi. Tosin nukutuksesta herääminen oli lapselle aivan kamalaa, ja hän otti kunnon raivarit puoliunessa. Olo oli varmasti hirveä ja tokkurainen, jalkoja ei saanut liikutettua, kipsi tuntui epämukavalta. Jokainen voi itse kuvitella sen olon ja miettiä hetken miltä olisi tuntunut olla lapsen asemassa tuossa tilanteessa.

Kun viimein saatiin taksi kotiin, ongelma ei ollut taksin saatavuus vaan se, ettei lapsi mahtunut mihinkään taksiin, kotimatka oli tosi itkuinen ja kiukkuinen. Selkä oli kuulemma kuin tulessa ja taksikuski joutui ajamaan pitempää reittiä tietöiden takia. Mutta kotona lapsi alkoi olla taas oma itsensä. Oma koti ja oma sänky toivat turvaa ja tuttuus auttoi selviämään myös kipsin kanssa.

Juhannuksena oli sitten se iso leikkaus, olikin erilainen jussi, enkä kaipaa sellaista enää koskaan. Leikkauspäivänä kävelin ympäriinsä osaamatta rauhoittua ja sen jälkeen istuin sairaalassa hyvin monta päivää. Mutta siitäkin selvittiin ja päästiin kotiin toipumaan.

Lapsi on niin mukautuva ja asenne oli silloin sama kuin nytkin "tietenkin selvisin, eihän mulla ollut vaihtoehtoja", samaa asennetta sitä toivoisi joskus itselleenkin.

Mitä lapsi muistaa tuosta ajasta nyt?

Hänen mielestään kävimme ulkona "vain pari kertaa". Tosiasiassa ulkoiltiin joka päivä, jos ei satanut. Joskus käytiin lähikaupassa hakemassa mehujäät, tosin lapsi joutui aina odottamaan kaupan ulkopuolella, koska pyörätuoli ei mahtunut kauppaan. Käytiin keskustassakin, ja mentiin julkisilla sairaalaan.

Poika muistaa tukanpesut kylppärissä, sen, miten asettelin lapsen nostimeen ja kärräsin nostimen kanssa kylpyhuoneeseen. Se nostin oli aivan loistava apuväline, tukan pesu saavin kanssa sängyssä olisi ollut aivan toivotonta.

Pyörätuoli on muistissa, samoin kyynärsauvoilla kävely. Siitä ajasta on edelleen muistona vahvat käsilihakset.

Mutta miten Perthes näkyy meillä nyt?
Ei mitenkään. Eteisen ovessa on pienet jäljet pyörätuolista, mutta siinäpä se. Vähän tuo poika keinahtelee kävellessään, mutta jaloissa ei ole ainakaan nyt huomattavan suurta pituuseroa.

Eihän tuo Perthes ole mukava tauti, mutta sen kanssa voi elää, eikä siihen kuole. Lapsi, joka on käynyt läpi Perthesin, oli tauti sitten miten vakava tai helppo tahansa, on saanut sellaista elämänkokemusta, jota ei voi saada rahalla. Kaikki kannattaa aina kääntää vahvuudeksi ja etsiä positiivisia asioita.

Kun Perthes on pahimmillaan, kannattaa muistaa, että

tämäkin menee ohi. Sitä ei voi tietää milloin, mutta vielä joskus, jokainen Pertheslapsi kävelee omilla jaloillaan.

Sitä päivää kohti edetään koko ajan,

jokainen sekunti ja minuutti vie eteenpäin.