Me päästiin kevätjuhlaan ongelmitta. Koulukyyti järkkäsi riittävän ison auton ihan ekalla yrittämällä ja kuski soitti keskukseen ja sanoi, että paluukyyti sitten samalla autolla, niin ei tarvitse lähteä sovittelemaan, että mahdutaanko kyytiin vai ei. Hyvää palvelua ja mukava kyyti.
Kevätjuhla meni kivasti ja musta oli mukava huomata, että pojalla on kavereita koulussa. Aika moni kävi moikkaamassa ja toivottamassa hyvää kesää. Kukaan ei tuijotellut kipsiä tai isoa pyörätuolia, eikä kukaan käynyt säälimässä kurjaa kohtaloa. Poika oli itsekin hyvällä tuulella ja moikkaili kavereita ja opettajia. Erityislapselle ei ole itsestäänselvää se, että on kavereita ja kaikki menee hyvin.
Se meni vähän niin, että alkuun poikaa hermostutti ja jännitti muiden suhtautuminen. Siitä tuli vähän sellaista kärsimättömyyttä ja tiuskimista mulle, mutta kun poika huomasi, ettei kukaan suhtaudu mitenkään erikoisesti, niin iloisuus ja innostus pääsivät pintaan. Poika ei tykkää laulamisesta, mutta kuunteli kaikki esitykset ja taputti jokaiselle. Hyvin on kärsivällisyys kehittynyt vuoden mittaan.
Paikka, jossa kevätjuhla järjestettiin, on aika ahdas. Kuitenkin me mahduttiin ihan hyvin, ja saatiin tietenkin apua koulun henkilökunnalta. Mä mietin sitä, että oli tuo juhlaan osallistuminen pojalle tosi tärkeä asia, siinä ehti sanoa heipat kavereille. Eikä niille kavereillekaan jäänyt sellaista epätietoisuutta siitä, mitä pojalle nyt on tehty, kun hän ei ollut koulussa ollenkaan viimeisellä viikolla. Kaverisuhteita ei pidä laiminlyödä, eikä niiden merkitystä voi aliarvioida.
Kun poika miettii, että on noloa olla pyörätuolissa. On noloa, kun on iso kipsi ja moni muukin asia on tällähetkellä todella noloa, niin ei se auta, että mä sanon, ettei mikään edellämainittu asia ole nolo.
Se nolouden tunne lähtee sillä, että koulutaksin kuljettaja suhtautuu pyörätuolissa olevaan kipsattuun lapseen asiallisesti sellaisella asenteella, että "tämä on ihan tavallista, että taksiin tulee tällainen isommassa kipsissä ja pyörätuolissa oleva asiakas".
Se on tärkeää, että opettajat ja koulukaverit suhtautuivat ihan normaalisti, eikä kukaan osoitellut sormella, nauranut tai tullut muuten päivittelemään pojalle. Kaikkien asenne oli sellainen iloinen;"hei kiva nähdä sua, miten menee, vietä kiva kesä". Kukaan ei sanonut, että "kurjaa, kun olet kipsissä, etkä pääse uimaan", tai "sattuukohan se leikkaus?"
Poikakin hymyili vaan ja sanoi, että "syksyllä nähdään" ja multa poika kysyi vielä, että "olenko mä siis kesäloman jälkeen kolmannella luokalla?"
No siellähän sitä sitten ollaan.
Ja oli pojalla pari muutakin syytä hymyyn;
hyvä todistus, ja stipendi. Stipendi kertoo siitä, että pyörätuolista ja Perthesistä huolimatta voi olla hyvällä tuulella ja ilahduttaa muita. Kotona stipendi pääsee seinälle 12 diplomin ja yhden kunniakirjan viereen.
Me ollaan pojan kanssa ylpeitä niistä kaikista.
Tästä alkaa meidän kesäloma. Vähän erilainen kuin monella muulla, mutta hyvä siitä silti tulee :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti