Leikkauspäivä

Edellisenä iltana pojalla oli paljon kysymyksiä. En tiennyt kaikkiin vastausta, mutta keskusteltiin. Lapsi ei saanut millään unta, enkä minäkään kyllä. Poika tarkisti vielä aamullakin tsekkauslistan pariin kertaan, että kaikki on varmasti mukana; se kaikkein rakkain unilelu, kännykkä, kuulokkeet ja kirja? Ja mä mietin sellaiset, jotka ei lapselle olleet niin tärkeitä, kuten hammasharja, tahna ja hiusharja. 

Meillä kävi tuuri, jo toinen kela-taksi oli sellainen, jonka kyytiin mahduttiin. Näin siitä huolimatta, että olin taksia tilatessani kertonut tarvitsevani taksin, johon mahtuu leveydeltään noin metrin mittainen kuljetus. Jos jalat on kipsattu auki, niin sitä kipsiä ei juurikaan taiteta, saati että kipsijalan jatkeena olevan jalkaterän saisi irrotettua taksimatkan ajaksi.

Sairaalassa hoitaja vielä mietti sitä, miten poika saadaan siirrettyä pyörätuolista sängylle, kun lapsi oli jo kierähtänyt sille itse. Leikkauspaitaa puettaessa lapsi totesi, että toivottavasti ei tarvitse koskaan enää kyseiseen mekkoon pukeutua. Esilääke meni pienen natinan kanssa alas, nestemäinen lääke oli annosteltu ruiskuun, eikä poika olisi millään ottanut sitä. Mietti vaan, että maistuuko se pahalta? Lopulta hoitaja laittoi lääkkeen pojan suuhun ja poika joi itse vettä päälle. 

Nyt kävikin niin, että lapsi nukahti jo esilääkkeen vaikutuksesta. Vähän siinä oli jotain puheen yritystä ja poika olisi halunnut ylös sängystä, mutta sitten uni voitti. Matka kohti leikkaussalia alkoi ennen kahdeksaa ja ortopedi kävi kertomassa mitä leikkauksessa tullaan tekemään ja kyseli samalla kuulumiset.

Voin sanoa, ettei ole ollut toista niin pitkää päivää kuin mitä leikkauspäivä oli. Hoitaja sanoi, että arvioitu kesto on kuusi tuntia. Ortopedi sanoi, että kuulumisia voi odottaa kolmen-neljän maissa. Ehdin shoppailla, käydä kotona, kävellä pitkin poikin ja miettiä paljon. Ehdin huolehtia kaikesta ja annoin itselleni luvan olla miettimättä sen tarkemmin sitä, että poika oli parhaillaan leikkauspöydällä. Annoin itselleni myös luvan siihen, että keskittymiskykyni on huonompi kuin kultakalalla, enkä yrittänytkään tehdä mitään tarpeellista tai tärkeää. Pakotin itseni syömään.

Kävelin ympäri kaupunkia ja istuskelin katsomassa maisemia muun muassa sairaalan lähellä olevalla rannalla. Odottavan aika on tosiaan pitkä!

Lääkäri soitti puoli neljän aikaan, ja kertoi leikkauksen sujuneen suunnitelman mukaan. Kipsauksesta oli ollut hyötyä, ja olisi ihan mahdollista, ettei jalkaan jäisi niin kovin suurta liikerajoitusta, jos paraneminen ja jatkohoito sujuvat hyvin. Perthes on edelleen olemassa, joten hoitaa täytyy, mutta nyt kaikki näytti hyvältä.

Istuin vielä jonkin aikaa sairaalan edessä katsomassa kesäsadetta, ennen kuin osastolta soitettiin varttia vaille viideltä, että lapsi tulisi kohta osastolle. Hyvä etten mennyt sairaalaan juosten. Istuskelin vielä tovin vanhempainhuoneessa, kunnes poika tuotiin heräämöstä.

Kipsi näytti pienemmältä kuin aiempi kipsi. Jalan asento näytti normaalimmalta. Poika näytti väsyneeltä. Kanyylejä oli yhteensä neljä, toisessa kädessä kolme ja toisessa yksi. Selässä oli epiduraali, jota jatkettaisiin kaksi vuorokautta. Poika ei paljon jaksanut jutella, mutta vähän kuitenkin.
Paras tieto oli se, ettei mihinkään sattunut. Väsytti vaan. Ensimmäinen ilta meni torkkuessa ja lähdin yöksi kotiin. Se oli pojan toive; "mene kotiin, tarvitset unta, nähdään aamulla"

Ja niin mä sitten menin, varmana siitä, että pojasta pidetään hyvää huolta. 
Toipuminen on alkanut.