Kun me tultiin kotiin ensimmäisen kipsin kanssa toukokuun lopulla, mietin vähän kauhulla edessä olevia kymmentä viikkoa. Poika oli kipuinen kipsauksen alussa, koska jalan asento oli niin hankala, mutta se meni äkkiä ohi. Kipuvaiheen jälkeen meille tuli ihan omat rutiinit, jotka katkesivat leikkaukseen, jonka jälkeen on saatu uudet rutiinit. Ne on pitkälti samanlaisia kuin vanhatkin.
Papereissa lukee hienosti, että lapselle tehtiin Salterin osteotomia, osteotomia subtrochanterica femori, apophyseodesis trochanter major femori ja lantio-alaraajakipsaus. Osteotomia on netin mukaan luuleikkaus, jossa luu katkaistaan sen asennon muuttamiseksi. Se on siis tehty lantioluulle (suoliluulle) ja reisiluun yläosalle. Googlen kuvahaulla löytää aika hyvin tuon reisiluun kohdan. (Femur on reisiluu). Trochanter major on iso sarvennoinen reisiluussa (femori), ja käsittääkseni tuo apophyseodesis on kasvunpysäytys, eli reisiluun päähän tehtiin kasvunpysäytys siten, ettei se kasva ulos sille tehdystä tilasta lonkkamaljassa.
Sama lyhyesti ja helposti sanottuna; leikkauksella asetettiin reisiluun pää lonkkamaljaan oikeaan asentoon, sille tehtiin lisää tilaa ja syvempi "kuppi" lantion osteotomialla, kasvunpysäytyksellä yritetään nyt pitää tilanne sellaisena, ettei se luu kasvaisi ulos sieltä kuopastaan. Eli kasvunpysäytys tehtiin mun ymmärryksen mukaan vain yhteen kohtaan, ei koko isoon sarvennoiseen. Ja siellä on nyt sitten myös metallia tukemassa luita. Koska poika on noin iso (pian 9-vuotias), ei tukea luultavasti tarvitse poistaa. Pienemmillä lapsilla luut kasvavat niin paljon, että tukilevy täytyy poistaa jossain vaiheessa.
Leikkauskertomus on latinaa, eikä siitä ota selkoa muut kuin sellaiset, jotka tietää mistä puhuu. En siis lähde selittämään sitä sen kummemmin. Poika sanoi tänään, että on kokeillut leikkaushaavaansa. Se näkyy osittain kipsin reunan alla, ja näyttää paranevan hyvin. Haava on lyhyempi kuin mitä kuvittelin. Sen sijaan lantion etupuolella oleva haava on isompi kuin mitä kuvittelin. Mutta koska kummassakaan ei ole tikkejä pinnalla, niin en usko niistä jäävän mitään kovin suuria arpia. Ja onhan meille jo puolittain luvattu arvenhoito silikoniteipillä kipsinpoiston jälkeen.
Poika oli sairaalassa torstaista maanantaihin. Alunperin meille puhuttiin siitä, että kotiin pääsee kun selviää suun kautta otettavalla kipulääkkeellä, mutta ei me päästy. Se päivä olisi ollut sunnuntai. Ja sairaalassa ollessa sanottiin, että vatsan pitää olla toiminut, ennen kuin pääsee kotiin. Leikkauksessa suolisto nukkuu ja pitää olla varma siitä, että se on hereillä. Me oltaisiin kyllä päästy senkin perusteella kotiin sunnuntaina. Maanantain lääkärikierrolla lääkärit sanoi, että papereissa lukee, että kotiin tiistaina. Niillä ei siis ollut mitään kiirettä kotiuttaa poikaa, mä jouduin itse sanomaan, että me kyllä halutaan jo kotiin.
Nyt poikaan ei enää satu. Päivät kuluu jokseenkin toistensa kaltaisina; herätään, syödään, koska sataa, ei mennä ulos, poika lukee, pelaa, katsoo telkkaria ja syö sängyssään. Kahdesti tai joskus kolmesti viikossa pestään hiukset, iltaisin tehdään lappupesut sängyssä ja harjataan hampaat. Pitää muistaa vitamiinit.
Ei tässä muuten mitään, mutta kun koko kesä menee näin. Lapsi pääsee kipsistä pienempään pyörätuoliin ja me voitaisiin tehdä vaikka mitä - sitä vapauden riemua kestää puolitoista päivää, sitten alkaakin jo koulu. Ymmärrän aivan loistavasti, jos lapsesta tuntuu siltä, että kesä valui hukkaan.
Mun täytyy muistaa hakea matkapalvelua ensi vuodelle, että päästään uimaan. Koulukuljetuksista tuli jo päätös. Poika sai paikan iltapäiväkerhostakin, mutta sehän oli pakko perua, kun poikaa ei oteta sinne pyörätuolin kanssa. En halua varata paikkaa koko vuodeksi siltä varalta, että poika pääsee pyörätuolista maaliskuun lopulla. Joku muu tarvitsee sitä paikkaa varmasti, mä olen kuitenkin kotona omaishoitajana. Ehditään ainakin kuntouttaa jalkaa enemmän, kun poika tulee suoraan koulusta kotiin ja päästään uimahalliin jo iltapäivällä. Tekee hyvää jalan lihaksille, jos käydään uimassa kahdesti viikossa. Panostetaan kuntoutukseen, että poika pystyisi juoksemaan kunnolla kun siihen heltiää lupa.
Aika kuluu hitaasti mutta varmasti ja me ollaan kipsausajassa jo puolivälissä. Tästä eteenpäin päivät vähenee ja paluu normaaliin pyörätuoliarkeen lähenee. Kunpa tulisi sellainen syksy, että päästäisiin vielä ulkoilemaan koko kesän edestä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti