Reilut kaksi viikkoa kipsissä

Toukokuussa tuntui siltä, ettei elokuu tule koskaan. Nyt elokuu koputtelee jo ovella ja mulla on jalat lähtökuopissa. Poikaa ei edelleenkään innosta ajatus kipsinpoistosta. 

Tänään poika mietti sitä, että on ehtinyt pelata paljon Xboxilla ja Youtubea on tullut katsottua. Siinä se kesä on mennytkin aika pitkälti. "Kunhan saan kipsin pois, niin mä olen enemmän ulkona" ja "kunhan pääsen pois pyörätuolista, niin mä liikun enemmän" on olleet viime aikojen kantavat mietteet. 

Poika ei ole koskaan ollut kiinnostunut jalkapallosta. Mä olen kysynyt pariinkin kertaan, että pelattaisko, ja vastaus oli, ettei kiinnosta. Mutta kun poika on seurannut koulun pihalla koulukavereiden futispelejä, niin pelaaminen on alkanut kiinnostaa. Ei ole kivaa, kun ei pääse mukaan, mutta pyörätuolin kanssa ei paljon pelata. Sikäli harmi, että pyörätuoli on alla vielä vuoden. Saattaa kadota se futisinnostus vuoden mittaan, kun ei voi osallistua.

Mä katselin vanhoja valokuvia ja niistä huomaa ihan selvästi sen, että pojalla oli kummallinen kävelytyyli ennen Perthes-diagnoosia. Omasta mielestään poika käveli ihan tavallisesti, mutta ontuminen oli selvää ja kipeän jalan varpaat olivat sisäänpäinkääntyneet. Toivottavasti leikkaus on parantanut jalan asentoa ja kävelystä tulee normaalimpaa, ellei peräti ihan tavallista, kunhan pyörätuolista voidaan luopua. Kummallista, miten tuokin asia oli ehtinyt jotenkin unohtua. Siis se, miten pahasti poika ontui.

 Mulla on kyllä koko ajan huono omatunto jostain. Olen kiinni lapsessa 24/7, mutta mulla on silti tosi vähän aikaa pojalle. Hoidan, laitan ruokaa ja siivoilen, mutta en ehdi pelailemaan Xboxilla tai lukemaan yhdessä niin paljon kuin haluaisin ehtiä.

En ole tavannut kavereitani huhtikuun jälkeen ollenkaan. En ole ehtinyt viettää parisuhdeaikaa kuin pari kertaa ja silloinkin ollaan oltu kahdestaan muutaman tunnin verran. Ja voi miten mä kaipaankaan sitä, että saan olla ihan yksin. Poika ei jää mielellään muiden hoitoon, joten mä en ole "ihan yksin" oikeastaan koskaan. En silloinkaan, kun poika on koulussa. Tai olen yksin, mutta mulla on tekemistä koko ajan.

Kaikella on aikansa ja nyt just tää on tätä. Päivä kerrallaan, niin tulee vastaan sekin aika, kun mulla on riittävästi aikaa itsellenikin. Vaikka tuntuu siltä, että aika mataa, niin oikeasti aika kuitenkin juoksee nuoren hirven vauhdilla eteenpäin. 

Kyllä tää tästä taas, nyt mun oma aika meni blogia kirjoittaessa ja mua huhuillaan jo iltatoimille. Hassu lapsi, haluaa iltatoimia, muttei sitten kuitenkaan halua nukkua. Valoisa kesäyö valvottaa :)