Ei se nyt mene niin kuin elokuvissa

Poika pitää kipsinpoistopäivää yhtenä elämänsä pahemmista. Alkuun kaikki vaan pelotti ja sen takia itketti, sen jälkeen kaikki on ollut niin vaikeaa. Leikatussa jalassa on pojan mielestä todella painava metallilevy, jonka takia jalkaa ei jaksa liikuttaa. Tervekään jalka ei toimi kuten pitäisi, eikä sekään jaksa mitään. Kyynärsauvat on ihan turhat, kun ei niiden kanssa voi liikkua. Jumppaliikkeet on liian raskaita. Vessaanmeno on iso projekti, enkä mä ikävänä ihmisenä anna käyttää pissapulloa ja alusastiaa. Lapsen elämä on nyt kurjaakin kurjempaa, ja kipsin kanssa oli paljon helpompi olla.

Kipsin kanssa poika sai itsensä käännettyä sängyssä näppärästi, apuna oli sängyn reunassa kiinni oleva lokerikko. Lokerikkoparka koki kovia ollessaan apurina, mä heitin sen nyt roskiin, vaikka se oli pojan mielestä vielä "ihan hyvä". Kipsiin kiinnitetystä harjanvarresta sai aina otettua hyvin tukea. Jalat toimi sen minkä toimi, mutta se nyt oli pieni haitta. Nyt ei ole kivaa, kun pitäisi saada jalat taas toimimaan.

Punainen lokerikko meni tänään roskikseen. Katsotaan huomaako poika sen puuttuvan, kun tulee koulusta. Mä olen myös koonnut sängyn kokonaan ja siirtänyt sen eri paikkaan. Soitin apuvälinekeskukseen ja kyselin milloin nostin haetaan pois. Meillä palataan nyt normaaliin, haluaa poika sitä tai ei. Joskus on vähän pakko olla tyly ja töykeä, että saa lapsen toimimaan. Itkuhälytin on edelleen olemassa ja poika herättää mut varmaan vanhasta tottumuksesta peittelemään itsensä keskellä yötä. Mä olisin iloisempi, jos saisin nukkua, mutta annetaan nyt tuon asian kanssa aikaa.

Koulutaksissa oli ongelma, kun poika ei oikein päässyt autonistuimeen. Ilman niskatukea ei ole turvallista matkustaa. Tänään poika sitten meni pienen vääntämisen kautta autonistuimelle, en tiedä miten on päässyt sieltä takaisin pyörätuoliin. Pyörätuoli kun oli kipeän jalan puolella, niin siirtyminen takaisin on varmasti hankalampaa kuin mitä oli siirtyminen tuolista pois.

Meillä on fyssarilta saatuja jumppaohjeita ja rääkkään lasta säännöllisesti niiden kanssa. Ei se jalka muuten toimi koskaan, ellei nyt olla alusta asti ahkeria jumpan kanssa. Ja mä kehun ja kannustan aina kun poika tekee jotain itse tai kun joku sujuu paremmin kuin edellisellä kerralla.

Koska ei ole enää kipsiä, niin ruutuaika valui takaisin siihen missä se oli ennen kipsausta. Se on lapsen mielestä äärettömän tyhmää. Pelipäivä on typerä keksintö, ja lähentelee typeryydellään karkkipäivän keksimistä. Nyt poika sitten leikkii, ja mä olen siihen tyytyväinen.

Seuraava fyssariaika on alle kahden viikon päästä, ja siellä saadaan uusia ohjeita. Sitä ennen pitäisi käydä uiskentelemassa pari kertaa. Se on vaan vähän hankalaa, kun tuolla uimahallissa on vaan yksi allas johon pääsee pyörätuolilla. Jos se on varattu, poika ei pääse altaaseen, eli olisi ihan turha mennä uimaan. Täytyy vielä katsella miten meidän vapaat sopii yksiin sen altaan varausten kanssa ja katsoa milloin me nyt päästään uimaan. Sitten helpottaa, kun poika pystyy hyppimään terveen jalan varassa. Muihin altaisiin pääsee, kunhan on edes yksi toimiva jalka.

Koulussa oli mennyt hyvin, ainoa harmitus tuli kun lapset kertoivat mitä olivat tehneet kesällä. Mä yritin paikata ja kysyin pojalta, että mitä jos mentäis Tallinnaan? Lähdetään laivalla... Poika keskeytti siihen kohtaan ja sanoi kiitos ei. Laiva ei kiinnosta, keinuminen ei tunnu hyvältä. 
Mä yritän keksiä jotain muuta, edes Ähtärin eläinpuiston ja Korkeasaaressa olevat aavikkoketut. Ei ne mitään lomareissuja korvaa, mutta on ne parempia kuin kävelyreissu lähikirjastoon ja mehujään osto ruokakaupasta :D

Eilen poika listasi päivän kolme hyvää asiaa; vessassa oli jo helpompi käydä, koulussa meni hyvin ja kotona on hyvä olla.
Tästä on hyvä jatkaa!