Me käytiin fyssarilla kahden viikon kipsittömyyden jälkeen. Lonkan tilanne on kuulemma tilanteeseen nähden oikein hyvä. Sellaisina päivinä kun käydään uimassa, ei tarvitse tehdä fyssarilta saatuja jumppaliikkeitä. Ja mehän uidaan vielä ensi viikolla niin paljon kuin ehditään.
Kysyin fyssarilta, että miksi ollaan saatu kahdelta ortopediltä niin erilaiset hoitosuunnitelmat. Fyssari sanoi, että pyytää kyseisiä lääkäreitä juttelemaan keskenään ja päättämään yhteisen hoitolinjan. Toinen ortopedi on siis niitä, joiden mielestä täydellinen varaamattomuus kipeälle jalalle on tärkeää, ja toinen menee ihan päinvastaista hoitolinjaa. Ei vaan se, että minua hämmentää, mutta kuin poikakin on ihan ymmällään. Erityislapsi tarvitsee jatkuvuutta ja pysyvyyttä ympärilleen ja me ollaan eletty koko ajan sen mukaan, että poika istuu pyörätuolissa pitkään. Kun toinen ortopedi antoi ihan erilaisen suunnitelman, siis että parin kuukauden päästä pyörätuolia ei enää tarvita, niin tuo ristiriita aiheutti pojalle epävarmuutta ja tuli uniinkin. Ja näkyi koulussa.
Koulun alku on muutenkin stressaavaa aikaa, kolmas luokka on ihan eri asia kuin toinen luokka. Pitää tottua taas koulumatkoihin ja koulupäiviin, pitää yllä kaverisuhteita koulun pihalla, ja siihen päälle vielä nuo hoidolliset asiat. Olisi helpompaa, jos uusia asioita ja muutoksia voisi jotenkin porrastaa. Nyt ei voi, ja koulussa on sitten ollut levotonta. Onneksi opettajat ymmärtää ja mikä mun mielestä on tärkeää, niin opettajat myös vaatii. Eli vaikka ymmärretään hankalat tilanteet, niin niistä huolimatta lapsi ei saa olla kuin sika pellossa. On tiettyjä vaatimuksia ja niistä pidetään kiinni. Ne vaatimukset on rajoja ja rajoista kiinnipitäminen tuo lapselle turvallisuutta ja vakautta, ja sitä tarvitaan tässä tilanteessa.
Me käytiin Seinäjoella kääntymässä. Poika pääsi pyörätuolista auton penkille ja mun puolison asunnolla piti vähän soveltaa ja siirtää huonekaluja, koska pyörätuoli piti tuoda sisään terassin ovesta. Etuovella on portaita, jotka olisivat olleet melko haastavia. Sisällä asunnossa poika pääsi liikkumaan ja istuskeli sohvalla tai sängyllä, ruokapöydässä oli paikka pyörätuolille.
Mutta ei siinä paljon ulkoiltu, osuttiin paikalle samaan aikaan Rauli-myrskyn kanssa. Paluumatkalla juna oli pari tuntia myöhässä, kun radalta puuttui sähköt. Me selvittiin kuitenkin ihan hyvin. Junassa on mukavan leveä käytävä (ainakin siinä vaunussa, jossa on pyörätuolipaikat), koska pyörätuoli mahtuu kulkemaan käytävällä, eli poika pääsi siirtymään tuolista junan penkkiin ja takaisin.
Fyssari otti pojalta kyynärsauvat pois, ettei vaan vahingossakaan tule varattua painoa leikatulle jalalle. Seuraava fyssari on kahden viikon päästä, ja sitten katsellaan sitä, olisko jalat jo siinä kunnossa, että pojan voisi päästää koikkelehtimaan kyynärsauvojen kanssa. Jotenkin tuntuu aika mahdottomalta se ajatus, että poika olisi valmis liikkumaan kokonaan ilman pyörätuolia kolmen viikon kuluttua.
Mä olen sen ekan ortopedin kanssa samoilla linjoilla: ei anneta mitään päivämääriä siihen, milloin pyörätuolista voi luopua. Silloin ei tule pettymyksiä, jos jalka ei paranekaan odotusten mukaan.
Mielummin ajattelisin niin, että pyörätuolista päästään syyskuuhun 2017 mennessä pois. Jos jalka onkin kunnossa jo huhtikuussa tai vaikka joululoman aikaan, niin se on vaan positiivista. Kurjaa se, että ennusteet ja hoitohommelit vaihtelee ja sitten annetaan joku päivämäärä, joka vaikuttaa todella liian optimistiselta.
Katsellaan nyt ja toivotaan parasta. Kunhan ei jouduta uuteen leikkaukseen ja kipsiin, niin mä olen ihan tyytyväinen. Alle kuukauden päästä on seuraava rtg, ja sen jälkeen ollaan taas vähän viisaampia.
Toivottavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti