Kipsi lähtee, elämä muuttuu. Tai siis palaa ennalleen.

Kun poika ei ole enää kipsissä, me ei tarvita nostinta. Pyörätuoli vaihtuu pienempään. Mä voin taas laittaa tavaroita lattialle, eikä mun tarvitse tyhjentää koko kylppäriä kahdesti viikossa kun pojalta pestään tukka.

Mä voisin laittaa matot takaisin lattialle, mutten laita, koska täällä mennään varmaan sisällä sillä pienemmällä pyörätuolilla. Kokoan pojan sängyn uudelleen kaikkien osien kanssa, ja siirrän sängyn toiseen paikkaan. Enää ei tarvitse miettiä sitä, miten mahdun pyörittelemään poikaa nostimen avulla sängystä pyörätuoliin ja takaisin. 

Päästään eroon duploista ja legoista, jotka on olleet sängyn tukena. Pissapullo ja alusastia voidaan pestä ja laittaa johonkin ylähyllylle sillä ajatuksella, että toivottavasti niitä ei enää tarvita. Poika ei herätä mua enää montaa kertaa yössä siksi, että haluaa peiton paremmin päälle. 

Mä en voi enää herkutella salaa. Poika ei nähnyt sängystään keittiöön, joten mä saatoin pupeltaa ihan mitä tahansa pojan huomaamatta. Ne ajat on loppu, kun lapsi pääsee liikkumaan itse. Mun vyötärönympärys varmasti kiittää siitä, että mun on pakko syödä terveellisemmin.

Kun siirrän pojan sänkyä, ja vaikken siirtäisikään, niin verhoja ei tarvitse enää laittaa paikoilleen jatkuvasti. Niillä kun oli ikävä taipumus takertua kipsiin kun lapsi käänsi kylkeä ikkunan lähellä ja sitten kuului ritsrits kun verho tipahteli nipsuista irti. 

En enää kuule natinaa kun lapsi kääntää kylkeään. Kipsissä on kiinni keppi poikittain reisien kohdalla ja se natisee, kun poika kääntyy. Se kuuluu erityisen hyvin yöaikaan, kun kaikkialla on hiljaista.

Mä en siirrä poikaa takaisin omaan huoneeseensa. Siellä ei ole tilaa edes pienelle pyörätuolille. Mä en ymmärrä mitä virkaa on noin pienellä makuuhuoneella, nyt siellä on parisänky, eikä sinne muuta mahdukaan. Se on ihan toinen juttu. Poika saa siis jatkaa nukkumista olohuoneessa, joka ei siis ole olohuone, vaan pojan huone. Olohuonetta ei nyt vaan ole. 

Mutta kyllä mä odotan sitä pientä pyörätuolia takaisin. Meidän pitäisi saada se sama, joka meillä oli aiemminkin. Sitten päästään taas liikkumaan ihmisten ilmoilla. Me ollaan suunniteltu vaikka mitä.

Ulkoilut on viime aikoina vähän jääneet, me jouduttiin kahdesti keskelle yllättävää sadekuuroa. Ei ole kiva mennä kävelemään tietäen, että milloin tahansa voi tulla vettä niskaan, kun kipsi ei saisi kastua. Ollaan saatu suojattua kipsi aina hyvin, mutta en silti oikein pidä tilanteesta.

Muutama päivä kipsinpoistoon. Hii. Aika matelee. Poika yrittää olla tosi cool, vaikka kyllä mä huomaan, että sekin jo odottelee innolla kipsistä pääsemistä. 

Koulun alku lähestyy, tänään mulle jo soiteltiin koulukyytifirmasta ja kyseltiin, että onko vielä tarvetta invataksille. Onhan meillä varmaan koko lukuvuoden ajan, mutta siihen on jo totuttu.

Kyllä tää tästä, pikkuhiljaa. Isosta tuolista takaisin tähän meidän "omaan" :)