Hyvin yritetty menee joskus metsään, ja joskus tulee onnistumisiakin

Ensimmäinen yö ei mennyt kaksisesti. Poikaa itketti välillä, kaikki oli huonosti, asento ihan väärä ja sitten iski pissahätä. Monta kertaa yön aikana. Onneksi on itkuhälytin! Aivan paras keksintö kipsatun lapsen hoitamisessa. 

Ne mun tekemät kipsin kanssa käytettävät housut ei oikein toimineet. Mä jouduin leikkaamaan ne housut auki vyötäröön saakka, koska pojalla on kipsissä reidestä reiteen menevä poikittainen puinen tuki. Seuraava ongelma oli se, että ne housut olis saaneet olla vieläkin isommat kuin mitä ne oli. Kipsi on niin iso, että housut on tiukat reisien kohdalta. Vyötärö olisi saanut olla paljon korkeampi, sen verran kipsi muuttaa lapsen vartalon muotoa, ettei liian pienet collegehousut vaan mene riittävän korkealle.
Eli miesten M-koon collarit oli liian pienet, nyt mä mietin, että yritänkö tulla toimeen noilla vai käynkö ostamassa jostain isommat, ja laitan niihin neppareita? 

Me saatiin tänään se nostin lainaksi. Se on loistavan hyvä kapistus ja lähdettiin melkein heti kokeilemaan ulkoilua. Pojan sai helposti nostettua sängystä pyörätuoliin liinojen avulla. Nostimen käyttö on helppoa, ja kun poika lakkasi jännittämästä, niin siirto onnistui ihan hyvin.

 Poika sanoi, että on niin noloa mennä ulos, ettei halua ulos ollenkaan koko aikana kun on kipsissä. Onhan tuo aika leveä kuljetus ja lapsi on melkein makuuasennossa ja sitten on vielä peitto päällä. Tehtiin silti pieni kävelylenkki. Ihana sää, ei liian kuuma. Mä harjoittelin ison pyörätuolin työntämistä. Töyssyt sattuu ja lapsi pelkäsi, ja kiljui välillä ihan vaan varmuuden vuoksi. Vaikkei ulkoilu saavuttanut suurta suosiota, aion silti vielä pojan ulos jokaisena sateettomana päivänä. Onhan meillä kuitenkin edessä koulun kevätjuhlat, joihin mä haluan pojan viedä. Soitin jo taksifirmaan ja varmistelin, että niiltä löytyy sellainen auto, johon me mahdutaan. Ja samalla peruin ensi viikon koulupäiväkuljetukset, ei se riitä, että lapsi mahtuu autoon. Täytyy mahtua myös hissiin koulussa, eikä tuo pyörätuoli mahdu siihen, saati että se mahtuisi luokkaan.

Poika on oppinut vaihtamaan asentoaan itse.Selältä autan kyljelleen, poika pääsee siitä mahalleen ja takaisin kyljelleen, selälleen ei uskalla enää mennä, koska pelkää putoavansa sängystä. Se on muuten hyvä, mutta sikäli huono, että sängyn vieressä oleva verho putosi ("mä en tiedä miten siinä kävi niin, kipsi oli tosi takertuvainen siihen verhoon, enkä saanut sitä irti") ja sitten poika putosi sängystä, vaikka yritti olla varovainen. Onneksi sänky on matala, ja poika onnistui hidastamaan pudotusta niin, ettei mitään sattunut. Siitä seurasi mielenkiintoinen tilanne; olin pojan kanssa kahdestaan kotona, ja mun piti saada poika nostettua takaisin sänkyyn yksin. Nostin tuli vasta pari tuntia myöhemmin. 
Mutta hei, me onnistuttiin pojan kanssa yhdessä. Ensin mä otin pojasta hyvän otteen ja poika otti mua kiinni kaulasta, nostin pojan ensin syliin kun olin polvillani maassa ja siitä sain sitten nostettua pojan takaisin sängylle periaatteessa pelkkiä jalkoja käyttämällä. 

Koska pojan jalka oli kipeä, kipsi ärsyttävä ja elämä muutenkin kurjaa, kun asento oli koko ajan huono, sitten kun asento olisi ollut hyvä, niin tuli pissahätä ja asentoa piti korjata ja melkein meni hermo (pojalta siis), niin mä keksin keinon saada lapselle hyvän asennon; lapsi nostimen avulla ilmaan, sitten iso säkkituoli sängylle ja lapsi säkkituoliin. Tuoli mukautuu pojan vartalon asentoon ja tukee sopivasti joka puolelta. Pidin nostimen liinat kiinni (vapaasti roikkumassa, eli lapsi oli kokonaan säkkituolin päällä), niin voin olla varma siitä, ettei lapsi valu lattialle jos säkkituoli ei olekaan kovin tukeva. Säkkituolin ja sängyn yhdistelmästä lapsi näkee hyvin telkkarin, voi pelata xboxilla, selkä ei väsy, eikä kipsi paina. 
Yöksi poika menee kyllä ihan vaan sänkyyn nukkumaan.

Välillä tulee tuskastuminen; "mä en mitenkään voi olla tässä kipsissä montaa kuukautta", ja välillä on huomioita "ei tää ole kivaa, että mä tarvitsen sun apua pissalla käymiseen", mutta toisaalta lapsi on jo niin iso, että ymmärtää kipsauksen syyn. Onhan kipsi inhottava ja kurja, mutta se on vaan kymmenen viikkoa. Sitten pitäisi olla parempi tilanne koko loppuelämän. Ei kymmenen viikkoa ole mitään.
Vaikka toisaalta olisi ollut kiva olla ilman kipsiä, mutta jos se tarkoittaakin loppuelämän kipuja jalassa ja aikuisiällä kenties isompia ongelmia, niin kumman sitä nyt sitten valitsisi? Mielummin valitsisi elämän ilman Perthesiä. Tai edes sellaisen Perthesin, jota ei koskaan tarvitse leikata. Mutta nyt oli tällainen arpaonni, sitä ei voi muuttaa, niin sen kanssa on vaan opittava elämään.

Mä tuskailin itse sitä, etten löytänyt kuvaa lantio-alaraajakipsistä etukäteen. Aion kyllä laittaa kuvia, kunhan saan otettua sellaisia, joissa lapsen yksityisyys säilyy. Kipsiä on vähän vaikea selittää, enkä osaisi tuota edes piirtää. Yritin kuitenkin, tässä tulos:

Sairas jalka on kipsissä nilkkaan asti. Joskus kipsi laitetaan niin, että vain varpaat on vapaina. Terve jalka on kipsissä polven yläpuolelle. Jalat on kipsattu haralleen ja sairas jalka kipsataan sellaiseen asentoon, jossa reisiluun pää on lonkkamaljan sisällä, meillä se tarkoittaa sitä, että jalka on harallaan, varpaat vähän sisäänpäin, jalkaa taaksepäin ja polvi vähän koukkuun. Ei mikään maailman mukavin asento varmasti. Ja siksi kipsattu lapsi on niin leveässä asennossa, että taksien kanssa on hankalaa. Kipsi menee lantion ympäri, joten lapsi ei kykene istumaan. Eteen ja taakse jätetään sen verran aukkoa, että pissapullon ja alusastian käyttö onnistuu.

Kunhan saan otettua kuvan nostimesta, niin laitan sellaisenkin tähän blogiin. 

Nyt meillä alkaa yhteinen leffailta, kunhan saadaan sovittua se, mikä leffa katsotaan. Tämä oli tällainen päivä, ja huomenna on päivä uus. Aika juoksee kuin nuori hirvi, ennen kuin huomataankaan, ollaan jo leikkauspäivässä ja siitä ei ole hirvittävän pitkä aika kipsin poistoon ja kuntoutukseen.
Siihen uskon, ja niin käy!