Vielä tänään paistaa aurinko

Menovimma senkun jatkuu. Tänään käytiin Linnanmäellä ihmettelemässä ja ehdittiin myös Helsingin kaupunginmuseoon. Kun hikoilin pyörätuolin kanssa ylämäkeä, jonka jokainen Lintsillä käynyt tietää, harmittelin vähän sitä, etten sittenkään tilannut taksia. Poika osaa kelata itse ja auttaa ylämäissä, onneksi. Ei me lopulta käyty yhdessäkään laitteessa, kunhan maisteltiin tunnelmaa ja poika söi hattaran. 

Linnanmäellä mä huomasin sen, että jos poika haluaa vessaan, eikä ole erillistä invavessaa, niin kyllä mä vähän mietin sitä, että miten se nyt pärjää. Lintsillä on onneksi tilaa vessoissa ja mä oletan, että miesten puolella on samalla tavalla yksi koppi, jossa on isolla pyörätuolin kuva ja sinne mahtuu tuolin kanssa ilman ongelmia. Ehkä tuo huoli on sisäänrakennettu ominaisuus, josta ei vaan pääse eroon.

Me siirryttiin keskustaan raitiovaunulla ja pakko sanoa, että ne kokonaan matalalattiaiset ratikat on epämukavia. En osaa sanoa mistä se johtuu, mutta pyörätuoli ei pysy niin hyvin paikoillaan kuin muissa ratikoissa. Eli saa olla koko ajan hyvin hereillä ja valmiina tukemaan pyörätuolia pysymään pystyssä, ellei sitä saa kiilattua johonkin tolppien väliin siten, ettei se mahdu kaatumaan.

Helsingin kaupunginmuseo on Senaatintorin laidalla ja se on enimmäkseen esteetön. Hissit on hitaita ja täysiä, mutta kyllä siellä hyvin pärjää kunhan on kärsivällinen. Poika tykkäsi rauhoittumisalueesta (kerros 4A) ja lasten kaupungista, tosin siellä ei paljon pyörätuolin kanssa kierrellä. Poika meni itsekseen keppien kanssa, eikä edes kyselty, josko toiseen kerrokseen olisi päässyt jostain hissillä. 

Poika halusi museon jälkeen kotiin. Haettiin matkalta WTC-rakennuksen alakerrasta iso patonki evääksi ja ohitettiin niukasti saman firman tarjous kaupungin halvimmista irtokarkeista. Yleensä mä eksyn sinne ja ostan pari karkkia. Tai ehkä vähän enemmän. Olen ylpeä siitä, että pääsin karkkiansan ohi suoraan leipätiskille. 
Nyt se olis iltapala ja iltapesu, mä vähän luulen, että ainakin mulle tulee uni ihan hakematta. Pojasta en osaa sanoa, usein se on olevinaan illalla väsynyt, mutta silti tulee mieleen tuhat ja sata asiaa, jotka painavat pienen ihmisen mieltä. Niille täytyy aina löytyä aikaa.
Ja löytyykin. Tietysti.