"Tää on mun elämän kurjin päivä"

Meillä ollaan siis kipsissä. Kaikki sujui mallikkaasti ja poika oli reipas. Perthes oli sellaisella mallilla, että kipsi saatiin laitettua ja sikäli kaikki on hyvin. Paitsi että lapsen elämä on kurjaa ja kaikkialle sattuu ja kipsi on kamala. Nukutuksen haihtuessa lapsi oli kiukkuinen ja itkuinen, kaikki oli kamalaa, ei tehnyt yhtään mieli syödä tai juoda, kipsi oli kamala, kaikkialle sattuu ja kyseessä oli lapsen elämän kaikista kurjin päivä.

Varjoainekuvaus kestää noin 20 minuuttia, kipsin laittamiseen menee puolesta tunnista tuntiin ja lapsi viedään heräämöön. Meidän tapauksessa aikaa leikkaussaliin lähtemisestä osastolle tuomiseen meni kolmisen tuntia. Siitä meni sitten seuraavat kolme tuntia siihen, että lapsi alkoi olla jokseenkin oma itsensä. Ja vasta nyt illalla poikaa taas naurattaa, eikä elämä ehkä olekaan kamalaa, vaikka kipsi onkin typerin asia ikinä.

Osastolla kävi hoitava lääkäri kertomassa siitä, mitä tehtiin, miten se onnistui ja mitä on odotettavissa, kun lapsi leikataan. Fyssari kävi neuvomassa pyörätuolin kanssa ja säätämässä tuolin käyttökuntoon. Osastolla oli todella mukava henkilökunta, eikä mulla ole mitään valittamista. Lapsesta otettiin tt-kuvat samalla käynnillä, niiden perusteella voidaan suunnitella tuleva leikkaus etukäteen paremmin. Sossu soittaa huomenna, ja hoidetaan Kela-asiat kuntoon.

Nukutuksesta herääminen - kamalaa. Itkua ja hammastenkiristystä. 
Kanyylien huomaaminen käsissä - kamalaa. Mitä noi on, ne sattuu.
Kipsin huomaaminen - kamalaa. Miksen mä voi liikuttaa mun jalkoja, sattuu.
TT-kuvaus - kamalaa. Se sattuu. Varmasti se sattuu.
Asennon vaihtaminen, lapsen liikuttaminen, pyörätuolin työntäminen - ihan kamalaa. Kaikki sattuu.
Sairaalaruoka, eli mehujää ja paahtoleivät - hyvää. Ei sairaalaruoka olekaan pahaa, se maistuu ihan hyvältä.

Kun nukutusaineen vaikutus alkoi mennä ohi, ei kaikki enää ollutkaan kamalaa. Se oli kivaa, että pääsi kotiin. Me mitattiin lapsi, siis pyörätuolikuljetuksen mitat ja hoitaja tilasi meille invataksin sen perusteella. 150cm pituutta ja 105 leveyttä. 
Ensimmäin taksi tuli, kuski vilkaisi lasta ja naurahti "ei mahdu mulle". Autoon olisi saanut pyörätuolin luiskaa pitkin työntämällä. Tavallisen pyörätuolin, ei noin isoa. Kuski sanoi soittavansa paikalle isomman taksin, koska "tarvitaan pakettiauto".
Odoteltiin melko pitkään, isompi taksi tuli. Oli nostin ja kaikki. Hyvä muuten, mutta leveydestä jäi puuttumaan reilusti senttejä. Kuski luovutti ja sanoi, että tilaa meille toisen taksin.
Se oli kylläkin kolmas taksi meille. Siihen mahduttiin kun mä autoin sisäpuolelta ja kuski sovitteli pyörätuolia samalla. Mä siis huolehdin siitä, että lapsen kipeä jalka mahtuu kulkemaan ohi penkkien ja kuski hoiti koko loppukuljetuksen, ja lapsi saatiin kuin saatiinkin taksiin. Aikaa ensimmäisen taksin tilaamisesta tämän kolmannen taksin saapumiseen meni noin tunti. 

Ja mä aloin jo huolehtia siitä, miten mä saan tilattua seuraavalle sairaalamatkalle sellaisen taksin, johon me mahdutaan? Kun ollaan menossa leikkaukseen, ei ole aikaa odotella tuntia tai puoltatoista sitä, että saadaan paikalle taksi, josta on meille apua.

Kotona mahduttiin rappukäytävään, kunhan avattiin ovi ja sen vieressä oleva pieni ovenpalanen, jolla ovea saa hiukan levennettyä. Hissiin mahduttiin juuri ja juuri, pituudessa jäi pari senttiä varaa, leveydessä ehkä just sentti. Kotiin oli hyvä tulla ja koska nostin ei ole vielä saapunut, niin nostin sitten lihasvoimin lapsen pyörätuolista sänkyyn. 

Nyt ollaan harjoiteltu jo kääntymistä selältä vatsalle (kaikki asennot on sallittuja) ja nyt poika köllöttelee tuolla kyljellään. Poika kyllä tuskailee, että miten kipsin kanssa jaksaa olla kymmenen viikkoa, ja mä lohdutan, että kyllä se aika kuluu, päivä kerrallaan. Varmasti helpottaa, kunhan saadaan se nostin ja päästään täältä myös ulos. En aio antaa lapsen makoilla sisällä päivästä toiseen, vaan jonkin verran on pakko myös ulkoilla.

Kipsi asettaa haasteita vaatteille. Mä tein ne collegehousut, ja joudun niitä muokkaamaan. Ei puhettakaan siitä, että vyötärön voisi jättää kiinni, sinne on pakko laittaa nepparit myös. Ja toinen haaste on reidestä reiteen kulkeva puutuki, jonka avulla kipsi ainakin kestää. Ilmeisesti leikkaan housuja vähän lisää. Mä testailen huomenna, nyt ei enää jaksa. 

Sellainen päivä meillä tänään, lapsen elämän kurjin päivä. Mä olen edelleen ristiriitaisissa tunnelmissa; toisaalta tietenkin hyvä, että Perthes oli sellaisessa kunnossa, että sitä voidaan hoitaa ja mahdolliset pysyvät vauriot minimoida. Toisaalta taas surettaa se kymmenen viikkoa kipsissä. Mutta jos kymmenen viikon kipsaus auttaa sairauden ennustetta, niin onhan se pieni aika koko loppuelämästä. 

Ehkä musta olisi vaan mukavampaa, jos lapsella olisi parempi olla. Mikään ei ole ikävämpi tunne kuin se, että lapsen on paha olla, etkä voi tehdä mitään auttaaksesi asiaa.
"otatko mehujäätä" tai "haluatko pelata xboxilla" ei ole mitään hyviä lohdutuksia. Aamukampaa ei kannata vielä tässä vaiheessa tehtailla, siitä tulisi vaan paha mieli.
Ehkä huomenna kaikki on paremmin. Tai ei edes ehkä, vaan ihan varmasti on!!